Kasvoin klassisen musiikin maailmassa, jossa sävelet kulkivat kapellimestarin tahtipuikon alla, tarkasti nuotinnettuina. Aluksi se loi turvaa, mutta en koskaan tuntenut kuuluvani siihen täysin. Orkesterissa tekninen taitavuus määritti paikkasi – mitä paremmin soitti, sitä korkeammalle saattoi kivuta. Mutta minä en kaivannut kilpailua, vaan vapautta.

Soitin klarinettia kahdeksan vuotta, kunnes lukiossa luomisen ilo tuntui valuvan minusta pois. En kokenut instrumenttia omakseni enkä jaksanut enää keskittyä pelkkään tekniikan hiomiseen. Katselin ihaillen muusikoita, jotka uskalsivat improvisoida ja poiketa raameista, ja mietin, tulisinko koskaan olemaan niin rohkea.

Lukion jälkeen halusin opiskella musiikkia, mutta annoin muiden epäilyksille vallan. "Ei kannata – siitä ei saa kunnon uraa kuitenkaan." Niinpä hautasin unelmani ja valitsin toisen polun. Ulospäin kaikki näytti hyvältä, mutta sisälläni oli tyhjyys, koska en seurannut kutsumustani.

Kunnes elämä pysäytti minut. Sairastuin, menetin työni, erosin. Viimeinen naula arkkuun oli se, kun menetin puhe- ja lauluääneni puoleksi vuodeksi. Kaikki, mikä piti minut kiinni entisessä, vietiin pois – jotta lopulta ymmärtäisin, kuinka paljon olin itseäni vastaan taistellut.

Kun hoitavat instrumentit tulivat osaksi elämääni, ne opettivat minulle intuitiivisen tavan ilmaista itseäni. Opin kuulemaan omat melodiani, antamaan niille tilaa ja luomaan musiikkia, jossa sieluni ja sydämeni saivat näkyä. Tunsin samaa vapautta kuin 3-vuotiaana leikkipianoni äärellä.

Lupasin itselleni, etten enää koskaan hylkäisi musiikkia – enkä itseäni. Vaikka en ole vielä perillä, tiedän olevani oikealla tiellä. Koska nyt valitsen kutsumukseni joka päivä, yksi askel kerrallaan. En enää odota oikeaa hetkeä tai täydellisyyttä. Riittää, että teen.

Ja siinä on rauha, jota etsin vuosia – se löytyi vasta, kun lakkasin vastustamasta tarkoitustani.